Vanhempien uusi todellisuus uimaopetuksesta: Vanhemmat, ottakaa vastuunne!

Vanhemmat hukkuvat uimaopetusta koskeviin tarinoihin. Miten se pitäisi tehdä, miten sitä ei saa tehdä ja mitkä ovat vaarat. Ymmärrettävää sinänsä, sillä uimaopetus on paras keino tehdä lapsestasi uimataitoinen, mikä puolestaan tukee vesiturvallisuutta. Silti vanhempien oma vastuu näyttää usein laimenevan tiedon ja velvollisuuksien meressä.

Valtakunnallista linjaa uimaopetuksesta ei juuri ole, mikä saa suuret toimijat tavoittelemaan yksinoikeutta. Ei niinkään vesiturvallisuuden takaamiseksi, vaan lakien ja säädösten ohjaamiseksi omaksi eduksi, tukirahojen napsimiseksi ja monopolin saavuttamiseksi. Politiikka etsii vastauksia uimala-alan viidakosta, mutta jää joskus paitsi olennaisista oivalluksista. Kun jotakin toimijaa pyytää luettelemaan kaikki kilpailijansa, oman edun vuoksi unohtuu usein juuri suurin tai tärkein. Onneksi joukossa on kansanedustajia, jotka näkevät tämän läpi.

Lisäksi on vanhempia, jotka – luultavasti kaiken uimaopetusta koskevan hälinän vuoksi – eivät enää pidä sitä yhtä tärkeänä. ”Lapseni pitää päästä salibandyyn ja tennikseen, ja itsekin haluan liikkua. Uimakoulua jatketaan kyllä sitten kesän jälkeen”, tai ”onhan se aika hankalaa, joka viikko tunnille lähteminen vie helposti tunnin, ja tällä kauniilla säällä olisi kyllä parempaakin tekemistä.” Uimahallit ja uimakoulut vetävät päivästä toiseen tunteja tehdäkseen lapsista uimataitoisia. Monilla on peruutus- ja korvausjärjestelmä, mutta sitä käytetään vain vaivoin. Eikö uimaopetus ole enää tärkeää?

Hyvä uimataito lapsilla ja aikuisilla ei ole tae vesiturvallisuudesta, kuten moni luulee, mutta se tukee sitä voimakkaasti. Jos lapsi on suorittanut uimamerkkinsä eikä käy vuoteen uimassa, uintiote näyttää surkealta. Mutta kun lapsi palaa uimakouluun, hän oppii tuosta vain jälleen uimaan siististi.

Johtopäätös: uimaopetus on meidän kaikkien asia. Yhtäältä vanhemmat, jotka ovat aina itse vastuussa siitä, että lapsi oppii uimaan. Jos tämä ei taloudellisesti onnistu, tarjolla on monenlaisia tahoja siellä, missä kunta sen sallii. Toisaalta uimala-ala kunnallisine, puolikaupallisine ja kaupallisine uimaopetuksen tarjoajineen. Hinnat riippuvat pääosin siitä, saadaanko tukia vai ei, sekä opetusjärjestelmästä, joka määrittää ryhmäkoot ja opettajien lukumäärän intensiteetin. Viimeisenä on politiikka, jonka on raivattava tiensä vastuun, kustannusten, hyötyjen, turvallisuuden ja monen muun seikan välissä. Yksinkertaista syyllistä ei löydy, mutta kaikki alkaa vanhemmista, joiden on otettava ensimmäinen askel, jaksettava uimatuntien läpi ja jatkettava harjoittelua uimamerkkien saavuttamisen jälkeenkin. Mitään tahoa ei siitä voi asettaa vastuuseen.

Vanhemmat, ottakaa vastuunne. Uimaopetus ei ole mukavuus- tai priorisointikysymys, vaan kysymys turvallisuudesta ja lastenne huolenpidosta.