Kasvatus ja uimaopetus: Kuka on todella vastuussa lapsen kehityksestä?

Kun lapsi ei menesty koulussa, uimaopetuksessa tai muissa oppimisympäristöissä, sormi osoittaa nopeasti vanhempiin. Mutta onko se oikeutettua? Lapsen kehitys on vanhempien, opettajien, valmentajien ja lapsen itsensä yhteispeliä. Silti keskustelu tuntuu usein yksinkertaistuvan yhteen syylliseen: vanhempaan.

Mutta entä jos katsomme asiaa laajemmin? Entä jos vanhempien lisäksi myös opettajilla, uimaopettajilla ja muilla ohjaajilla on yhteinen vastuu? Ja mitä tämä tarkoittaa sen kannalta, miten suhtaudumme kritiikkiin, odotuksiin ja kasvatukselliseen yhteistyöhön?

Tässä artikkelissa sukellamme kasvatuksen ja opetuksen todellisuuteen – oli kyse sitten luokkahuoneesta, uima-altaan reunasta tai arjesta. Sillä kuka lasta oikeasti kasvattaa?

Syyttävä sormi: Kuka on oikeastaan vastuussa lasten kasvatuksesta?

Nykyisessä kasvatusta ja opetusta koskevassa keskustelussa syyttävä sormi osoittaa usein vanhempiin. Oletuksena tuntuu olevan, että vanhemmat ovat aina ja kaikkialla vastuussa lastensa kehityksestä. Kuuntelin äskettäin mielenkiintoisen podcastin, jossa arvostettu kehityspsykologi Steven Pont puhui niin sanotusta "rautaisesta kolmiosta". Tämä kolmio kuvaa vanhempien, opettajien ja lapsen välistä yhteistyötä ja korostaa, että tämä suhde on olennainen lapsen oppimiskyvyn kannalta.

Pont väittää, että jos vanhemmilla on huono suhde opettajaan, lapsi ei pysty avautumaan opetukselle. Kuulostaa loogiselta, eikö? Mutta onko tämä todella koko tarina? Epäilen sitä. Kyse on nimittäin paljon muustakin kuin pelkästä hyvästä suhteesta vanhempien ja opettajien välillä.

Vanhempien ja opetuksen vastavuoroinen vastuu

Pontin mukaan vanhempien ja opettajien välinen viestintä on ratkaisevan tärkeää lapsen oppimisilmapiirille. Ajatuksena on, että jos vanhemmat suhtautuvat opettajaan myönteisesti, lapsi avautuu helpommin ja oppii siten paremmin. Mutta mitä tapahtuu, jos vanhemmilla on aiheellista kritiikkiä tai he ovat jopa tyytymättömiä? Onko se silloin lapsen oppimisprosessin loppu?

Tämä johtaa meidät ensimmäiseen tärkeään vivahteeseen: lapset eivät aina reagoi lineaarisesti vanhempiensa asenteisiin. Kyllä, jotkut lapset aistivat vanhempien ja opettajien välisen jännitteen, mutta toiset lapset – etenkin ne, jotka kasvavat kriittistä ajattelua ja itsenäisyyttä tukevissa opetusmuodoissa – luovuttavat harvemmin vanhempiensa kielteisten reaktioiden edessä.

Opetusmuodoilla kuten Montessori, Dalton ja Vrije School on merkittävä vaikutus siihen, miten lapset oppivat käsittelemään kritiikkiä. Sen sijaan, että he pelkästään mukautuisivat vanhempiensa tai opettajiensa mielipiteisiin, nämä lapset oppivat jo nuorena ajattelemaan itsenäisesti, muodostamaan oman mielipiteensä ja perustelemaan sen kunnioittavasti. Näissä opetusmuodoissa lapsi ei ole vain ympärillään olevien aikuisten peilikuva. He oppivat, että voivat kuunnella toisia kunnioittavasti ja olla itse kriittisiä.

Vanhemmat, kritiikki ja odotukset Älkäämme myöskään sivuuttako vanhemman roolia tässä kolmiossa. Vanhemmat ovat nykyään usein enemmän mukana lastensa opetuksessa ja harrastuksissa kuin koskaan ennen. Odotukset ovat korkealla, mikä on täysin ymmärrettävää: vanhemmat maksavat uimaopetuksesta tai muista kasvatuksellisista aktiviteeteista ja odottavat laatua ja tuloksia. Silti meidän on pysyttävä valppaina sen ansan suhteen, että keskitymme liikaa asiakastyytyväisyyteen ja menetämme samalla näkyvistämme opettajan tai uimaopettajan ammatillisen asiantuntemuksen.

Kriittiset vanhemmat eivät ole välttämättä vihollisia. Joskus heidän palautteensa on arvokasta ja voi auttaa meitä kehittymään. Turhautumisen sijaan meidän tulisi nähdä se mahdollisuutena. On olennaista viestiä proaktiivisesti lapsen edistymisestä, mutta meidän on myös ymmärrettävä, että aina on olemassa rajoja. Vanhempia, jotka ylittävät rajan olemalla kohtuuttomia tai epäkunnioittavia, on syytä ojentaa.

Kuka lasta oikeastaan kasvattaa?

Ehkä suurin kysymys, joka meidän tulisi esittää itsellemme, on: kuka lastamme oikeastaan kasvattaa? Vanhemmat, koulut vai varhaiskasvattajat? Nykyään monilla vanhemmilla on kiireiset työaikataulut, ja lapset viettävät enemmän aikaa varhaiskasvattajien kuin omien vanhempiensa kanssa. Kasvatus ei siis usein ole yksinomaan vanhempien käsissä. Tämä herättää tärkeän kysymyksen: pitääkö se kuva paikkansa, joka meillä on kasvatuksesta nyky-yhteiskunnassa? Ja miksi katse kääntyy aina vanhempiin, vaikka kasvatus on paljon laajempaa kuin pelkkä kotiympäristö?

Vanhanaikainen käsitys ‘täydellisestä vanhemmasta’, jolla on kaikki hallussa ja joka tekee aina oikein, ei enää sovi tämän päivän maailmaan. Lapset muovautuvat erilaisissa ympäristöissä: kotona, koulussa, päivähoidossa ja jopa sosiaalisen median kautta. Jokainen näistä vaikutteista edistää lapsen kehitystä. Jos emme tunnusta tätä, jäämme jumiin vanhentuneeseen ajattelumalliin.

Pysytäänpä realistisina

Sen sijaan, että asettaisimme vanhemmat ja opettajat vastakkain, meidän tulisi tehdä yhteistyötä. Lapset oppivat erilaisissa ympäristöissä, ja on tärkeää, että me aikuiset pysymme keskusteluyhteydessä toistemme kanssa. Oli kyse sitten uimaopetuksesta, koulusta tai kasvatuksesta yleisesti: menestyksen avain on rehellinen ja kunnioittava viestintä kaikkien osapuolten välillä.

Entä se rautainen kolmio? Se on tärkeä, mutta emme saa unohtaa, että todellisuus on monimutkaisempi kuin koskaan ennen. Vanhemmat eivät ole ainoita vastuullisia lapsen oppimiskyvystä, ja ajatus siitä, että huono suhde vanhempien ja opettajien välillä pilaa välittömästi lapsen oppimiskokemuksen, on liian yksinkertaistava. Pitäkäämme keskustelu avoimena, pysykäämme realistisina ja kannustakaamme lapsia muodostamaan oman mielipiteensä.