Vesi ei ole muuttunut. Me olemme.
Jokaisella vesien äärellä varttuneella on sama muistikuva: veteen, ajattelematta, ja hyvin kävi. Mutta muistimme säilyttää vain kauniit päivät — ei niitä onnettomuuksia, joita silloinkin sattui.
Muistelemme kaipauksella niitä kesiä, jolloin sukelsit veteen taakse katsomatta. Mutta se vesi on yhä sama vesi — kylmä, hiljainen, kärsivällinen. Me sen sijaan olemme muuttuneet. Avoin kirje vapaudesta, toisistamme huolehtimisesta ja siitä, kuinka kauan vielä käännämme katseemme pois.
Jokainen vesien äärellä varttunut tuntee saman kuvan. Koko kortteli rantaan, vaatteet kasaan, ja veteen. Kukaan ei valvonut, kenenkään ei tarvinnut valvoa. Hyvin kävi, koska aina kävi hyvin.
Kuulen tuon tarinan mielelläni, ja uskon senkin. Mutta vedän siitä toisenlaisen opetuksen kuin useimmat. Sillä nostalgia ei ole historiankirjoitusta: muistimme säilyttää etenkin ne kesäpäivät, jolloin kaikki pääsivät turvallisesti kotiin — ei niitä onnettomuuksia, joita silloinkin sattui. Se kaunis kuva piti siis paikkansa vain puoliksi. Ja silloinen vesi on täsmälleen sama vesi kuin nyt. Yhtä kylmä, yhtä hiljainen, yhtä pohjaton. Siinä ei muuttunut mikään. Se, mikä muuttui, on kaikki muu sen ympärillä. Kysymys ei kuulu, voimmeko palata siihen kesään, vaan uskallammeko vielä katsoa rehellisesti tähän päivään.
Osaamme vähemmän kuin luulemme
Uiminen oli aikoinaan jotain, minkä yksinkertaisesti osasit, koska kasvoit sen kanssa — ei kurssilta, vaan tuhannesta kerrasta vedessä. Tunsit, milloin pohja katosi jalkojesi alta; tiesit, miten kylmä vesi ottaa hengen keuhkoista, sen säikähdyksen hetken heti hypyn jälkeen. Sellainen tieto ei istu päässä vaan kehossa.
Sen kehon me menetämme. Emme siksi, että olisimme tyhmistyneet, vaan siksi, että tavallinen elämä on ajautunut kauas vedestä. Uimme sisällä, lämmitetyssä altaassa, jonka pohjassa on rata ja jossa joku valvoo. Mainiota uimaan oppimiseen. Mutta se on aivan eri asia kuin kylmä lampi, jonka pohja on pehmeä ja jonka virtausta et näe tulevan. Uimadiplomi kertoo, että vedät siististi altaan pituudet; se ei kerro mitään tuolla ulkona odottavasta villistä vedestä. Ja juuri siinä menee vikaan tuntumamme — se tajunta, että peilityyni lampi voi olla yhtä tappava kuin karu meri. Sen tuntuman rakennat vain veden äärellä itsessään, ja sinne tulee yhä vähemmän ihmisiä.
Varoitus, jota et lue, ei varoita ketään
Ajattele kuvaa, jonka tuntee jokainen, joka on joskus seissyt kaukana kotoa veden äärellä. Kyltti rannalla, kielellä jota et puhu. Näet, että siinä lukee jotain, aistit että se on varoitus. Mutta se, mitä siinä lukee — missä syvenee, missä virtaus vetää, missä on jo kerran käynyt huonosti — ei mene perille.
Niin on kaikkialla vettä, jonka ohi kulkee ihmisiä, jotka eivät tunne tuon kyltin kieltä. Matkailijoita, tulokkaita, ihmisiä jotka eivät koskaan oppineet uimaan, koska heidän elämässään se ei koskaan ollut mahdollista. Me olemme uskotelleet itsellemme, että olemme varoittaneet, koska jossain roikkuu kyltti. Mutta varoitus on varoitus vasta kun se menee perille. Eikä tämä ole moite sille, joka ei sitä lue tai osaa uida — kukaan ei valitse sitä. Ongelma ei ole veden äärellä seisovassa ihmisessä, vaan meidän ajatuksessamme, että yksi kyltti riittää.
"Minä tahdon, siis teen" -ajan aika
Jotain muutakin on muuttunut, jotain jota vastaan mikään kyltti ei pärjää, mutta jonka tunnistaa jokainen veden äärellä seisova. Meistä on tullut ihmisiä, joille varoitus ei ole keskustelun loppu vaan väittelyn alku. Sano jollekulle, että se on vaarallista, ja hyvin todennäköisesti kuulet, että hän kyllä arvioi sen itse. Minä tahdon, siis saan. Valppaudesta on tullut neuvoteltavaa, ja hyvästä neuvosta jotain, jonka ohi puhutaan.
En väitä, että ennen kaikki oli paremmin. Mutta tämän sanon: vesi ei neuvottele takaisin. Se ei pidä ääntä, kun asiat menevät pieleen. Hukkuva ei huuda, ei rimpuile villisti, vaan painuu pinnan alle hiljaisuudessa — usein käsivarren mitan päässä ihmisistä, jotka eivät huomaa mitään. Se on kärsivällinen. Ja sitten on yhtäkkiä liian myöhäistä.
Kuinka kauan vielä käännämme katseemme pois
Kaikkialla maailmassa tunnemme nuo paikat. Vedet, joissa ei oikeastaan pitäisi uida, ja joihin silti jokaisena lämpimänä päivänä vetää ihmisiä. Me tiedämme sen, ja katsomme toiseen suuntaan — kunnes käy huonosti, ja kysymme ääneen, miten tähän on tultu, vaikka syvällä sisimmässämme tiesimme sen jo.
Siinä se hiertää, ja se on rehellinen kamppailu. Toisella puolella on vapaus: oikeus valita itse, mennä veteen niin kuin ihmiset ovat aina tehneet. Toisella puolella on jotain yksinkertaista: toisistamme huolehtiminen, etenkin niistä, jotka eivät osaa lukea vaaraa tai uida. Useammat silmät veden äärellä auttavat — mutta missä kulkee raja? Milloin valvominen on huolenpitoa ja milloin holhoamista? Ja kuinka paljon katseen pois kääntämistä voimme sallia itsellemme, ennen kuin emme enää saa kutsua sitä sattumaksi?
Kysymys, jota emme enää saa väistää
En valitse tässä tarkoituksella puolta, eikä se ole heikkoutta. Keskustelu tyrehtyy heti, kun joku huutaa liian nopeasti, kuka on oikeassa. Ehkä vastaus ei ole vapaus tai varovaisuus, vaan molemmat yhtä aikaa. Ja ehkä se alkaa yksinkertaisesti siitä, että myönnämme ääneen: "kyllä se hyvin menee" ei ole vakaumus vaan veto.
Siispä asetan kysymyksen teidän eteenne. Jätämmekö ihmiset vapaiksi, vai huolehdimmeko toisistamme? Luotammeko siihen, että hyvin käy, vai pysäytämmekö sen, joka ei näe vaaraa tulevaksi? Se keskustelu meidän on käytävä nyt, kun rannalla on rauhallista — eikä vasta sinä päivänä, jona vesi on jo antanut vastauksen puolestamme.
*Mitä mieltä olette — jätämmekö ihmisille oman valinnan, vai huolehdimmeko toisistamme tiukemmin? Tämä on juuri se keskustelu, jonka olemme antaneet levätä liian kauan.*
Uimakoulun omistaja · NSWZ:n puheenjohtaja · De WaterExpertin ja WaterZekerin perustaja · kolmekymmentä vuotta uimaopetusta, neljätoista kesää uinninvalvojana.